Toissalauantaita varten tarvitsin mustan takin lisäksi jotain muutakin lämmikettä pakkasia vastaan. Päätin neuloa itselleni mustan hartiahuivin.
Neuloin kaikki kolme kerää Dropsin Alpacaa loppuun asti kaksi kertaa, mutta en ollut tyytyväinen. Jokin niissä aikaisemmissa huivimalleissa ei tuntunut oikealta. Alpacan hyväksi on tosin todettava, että se kesti jahkaamista erittäin hyvin.
Kolmannella kerralla päädyin tuttuun Ashtoniin, se oli sopivan yksinkertainen ja vaatimaton, mutta silti kaunis.
Kolmatta yritystä neuloessani tulin ajatelleeksi, että huivimaratonini oli oikeastaan melko osuva vertauskuva surutyölle.
Etenin välillä kevyemmin, välillä raskaammin. Pari kertaa kerä tarttui kiinni johonkin ja silmukoita putosi puikoilta. Lanka oli vahvaa, vaikkakin herkkää purkautumaan ja välillä sitä tuntui riittävän loputtomiin. Ja pari kertaa kun olin jo omasta mielestäni selättänyt sen raskaimman työn, purin kaiken ja aloitin aivan alusta.
Mutta sinnikkäästi jatkoin silti eteenpäin, luovuttamatta.
Työn tuloksena oli lopulta musta mytty, joka tarvitsi vähän aikaa ja apua asettuakseen muotoonsa.
Ja viimein siitä vaivalla tehdystä mustasta mytystä kuoriutui sittenkin jotain kaunista.